Jatkoin Mystery Case Files -pelisarjan läpikäymistä sen viidennellä, 2008 ilmestyneellä osalla Return to Ravenhurst. Peli on tarinallista jatkoa sarjan kolmannelle osalle Ravenhurst. Nyt sarja hyppää kerralla seikkailupelien puolelle. Vapaa vaeltelu kartanon alueella ja tavaraluettelon käyttö yhdistyvät yhtenäiseen tarinan kaareen. Samalla oma pelihahmo nousee keskiöön kaiken kokijaksi. Kun Ravenhurstissa kerättiin puuttuvia sivuja kadonneen naisen päiväkirjaan, nyt niitä kirjoitetaan dynaamisesti oman pelihahmon muistikirjaan. Sarjan huumori korvautuu täysin kauhulla ja stereotyyppiset hahmot psykopatologisilla tapauksilla. Kummittelukaan ei ole enää pelkkien itseään toistavien ääniefektien varassa, vaan aaveet ilmestyvät elävinä hahmoina puhumaan pelaajalle. Näin pelisarja ottaa suuria askeleita eteenpäin, mutta kuinka on sen suunnan laita?

Return to Ravenhurstin pääsuunnittelijana on toiminut Adrian Woods, ja sen on toteuttanut Big Fish Gamesin sisäinen pelistudio. Tarkoituksenani on tutustua Mystery Case Files -pelisarjan yhdeksään ensimmäiseen osaan, joiden jälkeen suunnittelu- ja tekovastuu siirtyi muille studioille. Aiemmin Samoojassa ovat ilmestyneet arviot Huntsivillesta, Prime Suspectsista, Ravenhurstista ja Madame Fatesta. Tarkastelen pelejä osana pelisarjan kehityskulkua ja verraten niitä toisiinsa.

Paluu kauhujen kartanoon

Return to Ravenhurstissa palataan nimen mukaisesti Ravenhurstin viktoriaaniseen kartanoon. Oma agenttihahmo on saanut vakavan vihjeen, että kartanon entinen isäntä "elää" yhä ja pitää ehkä vankinaan muitakin sieluja kuin edesmennyttä Emma Ravenhurstia, jonka agentti onnistui aiemmin vapauttamaan. Osoittautuu, että miehen paranormaalissa orjuudessa elävät sisäkkö Rose, joka aikoinaan hoiti sairasta Emmaa, ja tämän kaksi tytärtä. He ilmestyvät aavemaisina hahmoina useita kertoja pelin kuluessa.

Return to Ravenhurst on kauhupeli. Se kertoo äärimmäisestä omistushalusta ja hyväksikäytöstä. Kartanon isäntä Charles Dalimar on vienyt paranormaalit tutkimuksensa huippuunsa ja kykenee ylläpitämään itseään elämän ja kuoleman välitilassa – toisten ihmisten sielunvoimien kustannuksella vampyyrin tavoin. Pelissä on hitu steampunkkia Charlesin rakentamien laitteiden muodossa.

Kehällä kiertämisen sijasta polun alkuun

Return to Ravenhurstin myötä pelisarjassa koetaan valtava näkökulman muutos. Madame Fatessa keskusnäkymänä toimii henkilögalleria, johon palataan yhä uudelleen. Huntsivillessa samassa tarkoituksessa toimii tapauskansio ja Prime Suspectsissa henkilögallerian ja tapauskansion yhteensulautuma. Neljäs osa Ravenhurst poikkeaa tästä, sillä sen keskusnäkymänä toimii kartanon pohjapiirros. Kartta on kuitenkin yhteistä kaikille sarjan neljälle ensimmäiselle osalle, kuten myös rikostietokone, jonka tehtävänä on vetää yhteen kunkin luvun johtolangat.

Return to Ravenhurstista puuttuu sekä henkilögalleria/tapauskansio että kartta, ja rikostietokonekin on typistynyt vihjeiden antajaksi. Peli ei pysy koossa mistään keskusnäkymästä käsin, sillä sen punainen lanka on lineaarinen tarina. Pelaaja "kirjoittaa" tarinan oman ruohonjuuritasoisen toimintansa kautta.

Vaikka muisti- tai päiväkirja on Return to Ravenhurstissa tarinan kannalta oleellinen elementti, sen lukeminen ei ole pakollista. Muistikirja ei avaudu automaattisesti uuden merkinnän kirjautuessa siihen, vaan pelaajan pitää itse tarkoituksella avata se lukeakseen merkintöjä. Sittemmin "journalista" on tullut hidden object -peleissä vakiokalustoa.

Huomasin avaavani muistikirjan melko lailla heti, kun siihen näytti kirjautuvan jotain. Muistikirja ei miestäni sisältänyt kuitenkaan mitään, mitä ei olisi oivaltanut varsinaisesti pelaamalla. Se kuitenkin kokoaa kaiken yhteen proosallisesti ja toimii muistiinpanoina. Se myös vahvistaa tunnetta omasta pelihahmosta, koska teksti on minämuodossa.

Klassista kauneutta

Graafisesti Return to Ravenhurst teki vaikutuksen. Paikat näyttivät minusta upeilta. Vanhan pelin tapauksessa tarkkuus ei tietenkään ole priimaa, mutta kaunista kaikki oli silti. Miljöö on lähes aitohistoriallinen ja viittaa viktoriaaniseen Englantiin. Nurisen ainoastaan etsimisnäkymien pimeydestä. Jouduin toistuvasti nostamaan näytön kirkkauden tappiin, jotta olisin erottanut kaikki kohteet.

Pelin ilmestymisvuonna elävä ihmisnäyttely oli mainitsemisen arvoinen ominaisuus. Liikkuvat ja puhuvat aaveet varmasti tekivätkin pelaajiin vaikutuksen. Paitsi minipelejä myös ympäristöjä on animoitu. Jonkin verran on ns. turhaa: kohteita joiden tönäisemisellä tai katsomisella ei ole mitään pelillistä arvoa, vaan niistä saa palkkioksi pelkän animaation tai kommentin. Tällainen osoittaa tietysti tekijöiden viitseliäisyyttä ja huomion kiinnittämistä yksityiskohtiin.

Myös äänimaailma on nostettu uudelle tasolle. Musiikki on tasokasta klassistyylistä orkesteri- ja pianomusiikkia. Enimmäkseen se on levollista mutta muuttuu välillä intensiivisemmäksi. Levollisuus sopii hyvin etsimisnäkymiin ja intensiivisyys paremmin tilanteisiin, joissa on tarinallista jännitystä. Paikat ovat saaneet yksilöllisiä äänimaisemia, mikä tuntui erityisen hienolta. Välillä Rosen ja hänen tyttäriensä äänet anelevat taustalla apua. Ääniefektit eivät minun pelikokemuksissani ylikorostuneet, mikä kertonee äänimaailman yhtenäisyydestä ja tasapainosta.

Audiovisuaalisesti Return to Ravenhurstin tuotantoarvot ovat siis olleet korkealla. Mutta entä pelillisesti sitten? Miten Return to Ravenhurst onnistuu seikkailupelinä, jossa on hidden object -näkymiä ja minipelejä?

Etsimispaikkojen metsästystä ja tavara-arpajaiset

Return to Ravenhurstissa etsimisnäkymät on sijoitettu paikkanäkymien sisään. Ne ovat rajattuja alueita huoneessa tai ulkoilmassa. Vihjeenä etsimisnäkymästä toimii animoitu tähtivälke. Kartanossa voi siis vaeltaa vapaasti, ja tiettynä hetkenä vain pari etsimisnäkymää on kerralla saatavilla. Yhdessä paikassa voi olla vain yksi etsimisnäkymä, ja kussakin etsimisnäkymässä vieraillaan kaksi kertaa, jos nyt oikein laskin.

Etsimisnäkymät ilmestyvät saataville satunnaisesti. Pelaajana en voinut tietää, mihin uusi etsimisnäkymä on ilmestynyt. Joskus jouduin kiertämään kartanoa kauankin löytääkseni uuden ilmestyneen etsimisnäkymän. Koetin keksiä, oliko ilmestyneen etsimispaikan ja pelitilanteen välillä jotain loogista yhteyttä, mutta en keksinyt sellaista.

Etsimisnäkymissä haetaan kohteita sanalistojen perusteella. Sanalistat sisältävät jonkin yksittäisen tavaran, joka tulee siirtymään pelaajan tavaraluetteloon automaattisesti, kun kaikki kohteet on löydetty. Ei siis riitä, että löytää sen tarvittavan tavaran, vaan pitää löytää paljon muutakin, jolle ei ole mitään käyttöä. Tämä toimintatapa on siirtynyt sellaisenaan myöhempiin hidden object -peleihin.

Etsimisnäkymien käyttö tavaraluettelon täyttämiseen on tietysti uusi ominaisuus pelisarjassa ja sinänsä mielenkiintoinen tapa sulauttaa etsimispeli ja seikkailupeli. Return to Ravenhurstin tavaraluettelo täydentyy lisäksi joillain irrallisina löytyvillä kohteilla, jotka on kätketty laajempaan näkymään, siis etsimisnäkymien ulkopuolelle. Myös tästä on tullut yleinen käytäntö hidden object -peleissä. Käytäntö on tietysti lainaa puhtaista seikkailupeleistä.

Miksi etsimisnäkymät palvelevat niin huonosti seikkailupeliä?

Pidän etsimisnäkymien käyttöä tavaraluettelon täydentämiseen ongelmallisena. Yksi ongelma on juuri edellä mainittu perusteeton ylimääräisten kohteiden haku, joka osoittaa, etteivät hidden object -peli ja seikkailupeli ole niin vain saumattomasti yhdistettävissä. Etsimisnäkymille tyypillistä on, että ne sisältävät mitä satunnaisimpia esineitä, joilla ei ole tekemistä tarinan kanssa eivätkä ne välttämättä sovi edes miljööseen. Seikkailupelaaja vaistomaisesti vastustaa tällaista "roskakasojen penkomista", koska se on niin teennäistä esteiden asettamista.

Toinen ongelma on etsimisnäkymien satunnaiselta tuntuva ilmestyminen. Etsimisnäkymien esineet eivät ole välittömästi näkyvillä ympäristössä ja niiden sisällöstä ei ole käytännössä edes mitään vihjettä, joten pelaaja ei voi mitenkään spekuloida sillä ennen sanalistan näkemistä. Vaikka pelaaja tietäisi, että hän tarvitsee vaikkapa vasaran, hän ei pysty päättelemään, mistä se löytyisi. Joko hänelle on annettu vasara jo aiemmin, kun hän ei vielä tiennyt tarvitsevansa sitä, tai sitten hänen on palattava tarkistamaan aiemmin vierailtuja paikkoja, josko niihin nyt olisi ilmestynyt vasaran sisältävä etsimisnäkymä – jälkimmäistä tapahtui minulle paljon Return to Ravenhurstissa. Jos pelaaja ei ole vielä vieraillut kaikissa mahdollisissa paikoissa, on tietysti mahdollista, että vasara piilee myös niissä, mutta tämä on luonnollisesti ookoo eikä seikkailupelaaja protestoi.

Nyt on hyvä tietysti palauttaa mieleen, että puhtaissa seikkailupeleissäkin pelaaja tulee poimineeksi mukaan tavaroita ihan vain sen takia, että ne "irtoavat". Koskaanhan ei voi tietää, tarvitaanko niitä, mutta todennäköisesti tarvitaan. Olen pelannut muutamia seikkailupelejä, joissa tämä hullukurinen jemmailu estettiin. Pelaajalle näytettiin jokin esine ympäristössä ja sitä pystyi katsomaan tarkemmin, mutta sitä ei voinut poimia mukaan. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että juuri kyseistä esinettä tarvittaisiin, ja silloin ei auttanut muu kuin palata hakemaan sitä. Ja katso, nyt esineen pystyi ottamaan! Pelaajia tämä realistisempi ratkaisu on kuitenkin ärsyttänyt.

Ehkä hidden object -pelien ystävä kuitenkin sulattaa etsimisnäkymiin liittyvän epärealistisuuden ja epätaloudellisuuden. Sulattavathan pelaajat yleensäkin pelien mielivaltaiset säännöt mukisematta. Ehken minäkään sinänsä vastusta etsimispaikkojen käyttämistä tavaraluettelon täydentämiseen, sillä pidän etsimisnäkymistä ihan itsessään. Loppujen lopuksi vika on muualla.

Sarjatuotannon sieluttomuus

Olen palattava määrittelyyn "seikkailupelistä, jossa on hidden object -näkymiä ja minipelejä". Tämähän on juuri se muoto, jota hidden object -pelit ovat toistaneet poikkeamatta jo vuosikymmenen. Todettiinko formaatti Return to Ravenhurstin myötä niin toimivaksi, että vanhan pulmapeli-etsimispelin saattoi haudata saman tien eikä muita kehityssuuntia kannattanut edes miettiä? Ei muuta kuin liukuhihnatuotanto käyntiin! Näin tosiaan tuntuu käyneen.

Kun hidden object -pelejä tehdään liukuhihnaperiaatteella, tarkoittaa se pyrkimystä taloudelliseen maksimointiin. Mahdollisimman vähällä panostuksella tuotetaan mahdollisimman monta peliä. Tekijöiden ei tarvitse tuntea kutsumusta tuottaa juuri "se peli". Sovelletaan vain samaa hyväksi todettua kaavaa, sillä pyöräähän ei kannata keksiä uudelleen. Samat minipelit toistuvat, vain grafiikkaa vaihdetaan. Samat esineet päätyvät tavaraluetteloon ja niillä tehdään samankaltaisia asioita. Pelaajan etenemistä estellään lukkomekanismeilla, muuta ei kannata edes harkita; kätevimpiä ovat palapelimäisesti avautuvat järjestelmät, koska niihin saa ympättyä monta tavaraa yhteen vähimmällä mahdollisella keksimisellä ja grafiikanteolla.

Eikä kopioiminen ja köykäisyys rajoitu tähän, vaan ulottuu tarinaankin. Usein, jopa useimmiten hidden object -pelejä pelatessani olen ihmetellyt, heittävätkö käsikirjoittajat jotain tarinanoppaa kirjoittaessaan, koska tutun oloisia elementtejä yhdistellään kuin mitään sisäisesti johdonmukaista lankaa ei olisi olemassa. Näiltä peleiltä ikään kuin puuttuu sielu ja sisus ja kaikki on vain kuorta. Pelaajana syön hienon näköisen kermakakun, joka ei täytä vatsaa vaan aiheuttaa vain vatsanväänteitä.

Puhutteleva tarina tai arvokas tavaraluettelon käyttö ei ole tietenkään itsestään selvää edes indie-seikkailupelituotannoissa. Hyvä tarina vaatii vision ja onnistunut tavaraluettelo aivan erityistä ajattelutapaa. Tavaraluettelon käytöstä pitää tehdä pulmapelimäistä ja sen pitää sopia pelin tarinaan ja maailmaan aidosti. Pitää onnistua yllättämään ja haastamaan pelaaja. Jos jakoavaimet, ruuvimeisselit, kanget, vasarat, kirveet ja avaimet toistuvat pelistä toiseen ja niillä tehdään juuri niitä asioita, jotka pelaajalla ensimmäiseksi tulevat mieleen, ei voi puhua onnistuneesta pelisuunnittelusta. Voisin vaikka väittää, että pelkästään tavaraluetteloa katsomalla tietää, onko seikkailupeli kiinnostava.

Puuttuva kartta

Kaipasin karttaa Return to Ravenhurstissa. Tuntui jopa oudolta, että sitä ei ollut, koska aiemmissa pelisarjan osissa kartta on oleellisessa osassa. Jonkinlaisen kartan olisi ainakin voinut sijoittaa dynaamisesti täydentyvään päiväkirjaan sillä selityksellä, että oma pelihahmo luonnostelee sitä löytäessään kartanosta yhä uusia kerrostumia.

Nykyaikaisemmissa hidden object -peleissä vihjeet sisältävä kartta on ihan vakiokalustoa. Pelaajan kannalta on erittäin ystävällistä, että kartta näyttää, missä paikoissa on toimintoja (kuten etsimisnäkymiä) saatavilla. Monissa peleissä kartta näyttää myös keräilyesineiden ja morphing objectsien saatavuuden. Ennen kaikkea kartta voi toimia oikotienä pelimaailman paikkojen välillä, minkä ansiosta pelaaja välttää työlään vaeltelun.

Ravenhurstin kartanon alue on kohtuullisen laaja. Tarkkaa paikkojen määrää en tullut laskeneeksi. Ilman karttaa ja oikoteitä ja etsimisnäkymien satunnaisen ilmestymisen takia tulin kolunneeksi sen aika perusteellisesti. Välillä kävelin harhaan. Koen olevani vähän huono suunnistaja peleissä. Räikeimmin se tulee ilmi ensimmäisen persoonan 3D-grafiikassa. Mutta Return to Ravenhurst siis on 2D:tä, eikä pelaaja kävele paikkanäkymien sisällä tai niiden läpi.

Peli vilisee minipelejä mutta rikostietokone on pantu viralta

Return to Ravenhurst sisältää minipelejä. Nyt voidaan siis reippaasti käyttää minipelin käsitettä pelisarjassa ensimmäistä kertaa. Ravenhurstista tutut lukittujen ovien mekanistiset pulmat ovat läsnä, mutta niiden luonne on muuttunut yksinkertaisemmaksi. Return to Ravenhurstin ovet ovat todennäköisesti toimineet mallina myöhemmille hidden object -peleille; Ravenhurstissa ne olivat vielä liian erikoisia tullakseen kopioiduksi. Minusta tämä on tietysti harmi. Ravenhurstissa oli havaittavissa todellista luovuutta.

Minipelejä on sijoitettu myös sellaisinaan paikkanäkymiin. Jotkin niistä koin virkistäviksi, joskaan ei välttämättä helpoiksi. Mieleenpainuvia olivat reaktionopeuteen perustuvat tehtävät. Pidin niitä ensin jopa mahdottomina suorittaa, mutta pienen harjoittelun jälkeen aivojen ja hiirikäden yhteys nopeutui ja silmätkin liikkuivat vikkelämmin. Aikaan sidotut minipelit toivat vaihtelua tuudittaviin etsimisnäkymiin ja automaattivaihteella tapahtuvaan harhailuun.

Sorruin ohittamaan pulmia jonkin verran, koska en jaksanut ponnistella. Sanktio pulman ohittamisesta on 30 minuuttia lisää peliaikaa. Koin, ettei kokonaispeliajalla ollut kuitenkaan mitään todellista merkitystä. Se kerrotaan päiväkirjan ylämarginaalissa, ja pelin päävalikosta voi tarkastella top 10 -listaa, joka muodostuu peliaikojen perusteella. Ohittelin niin paljon, etten päässyt edes kymmenen parhaan joukkoon (oletuksena lista on täytetty dummy-tuloksilla), mikä tarkoittaa yli 10 tunnin peliaikaa. Uskon, että virkeällä asenteella Return to Ravenhurst on mahdollista pelata ohittelematta läpi 5–6 tunnissa.

Return to Ravenhurst on tunnelmaltaan levollinen peli. Se ottaa tai sille kannattaa antaa oma aikansa kiirehtimättä. Olen varma, että pulmapelit ovat kaikki ratkaistavissa ilman apuja, kun vain käyttää tarpeeksi aikaa niiden mekaniikan miettimiseen. Kunnon ohjeita tai vihjeitä pulmiin peli ei anna. Siihen on myytävänä erikseen strategiaopas.

Rikostietokone ei sisällä pulmatehtäviä, kuten se sisälsi Mystery Case Files -pelisarjan aiemmissa osissa. Koin rikostietokoneen typistyneeksi ja luonteensa menettäneeksi. Etsimisnäkymissä rikostietokoneen klikkaaminen näyttää alueen, jolta jokin sanalistalla jäljellä olevista kohteista löytyy. Toinen rikostietokoneen käyttötarkoitus on tavaraluettelon tavaroiden käyttöyhteyden näyttäminen, joka tapahtuu viemällä tavara rikostietokoneen päälle. Minulle tämä jälkimmäinen käyttötarkoitus oli turha, sillä tavaraluettelon tavarat ovat varsin yksiselitteisiä eikä ollut vaikeaa tunnistaa niiden käyttöyhteyttä.

Uudemmissa hidden object -peleissä on vihjejärjestelmä, joka näyttää, mihin paikkaan seuraavaksi kannattaa mennä. Tämä järjestelmä Return to Ravenhurstista puuttuu, mikä on omiaan lisäämään pelaajan harhailua pelimaailmassa. Mielestäni järjestelmän olisi voinut lisätä rikostietokoneen toimintaan tavaran käyttöyhteyden näyttämisen sijasta.

Vihjeiden saatavuutta on muutenkin rajoitettu Return to Ravenhurstissa. Rikostietokoneen "lataus" kuluu loppuun vain yhden vihjeen käyttämisestä, ja ottaa aikansa ennen kuin se on taas käyttökunnossa. Rikostietokone latautuu sekä peliajan kulumisen myötä että etsimisnäkymistä löydettyjen kohteiden vaikutuksesta.

Loppuarvio

Return to Ravenhurst näyttää ja kuulostaa hyvältä. Etsimisnäkymiä on paljon, joten peli tarjoaa taattua huvia etsimispelien ystävälle. Minipelit ovat moninaiset, mutta ne eivät vedä vertoja sarjan aiempien osien omituisuudelle. Yksityiskohtia pelissä on todella paljon, mikä saa sisällön tuntumaan laajalta. Seikkailupelinä se on vähän niin ja näin; tavaraluettelon käyttö ei ole loistokasta.

Vaikka sormeni osoittaa syyttävästi kohti Return to Ravenhurstia sarjatuotannon alullepanijana, uskon, että se vielä tehtiin vilpittömin mielin. Siinä oikeasti yritetään tehdä uniikki ja hieno peli, eikä tarinankerronnasta ole vielä tullut tyhjää höttöä. Mutta Return to Ravenhurst ei ole tarinallisesti erityisen vahva. Siinä on voimakas sepittelyn ja ylilyönnin maku, ja on vaikea sanoa, tarkoitettiinko se vakavasti otettavaksi.

Annan pelikokemukselleni kokonaisarvosanaksi 65 pistettä sadasta.

Saatavuus

Return to Ravenhearst on saatavilla Windows-, macOS- ja iOS-käyttöjärjestelmille.

Peli tekijöiltä: Adrian WoodsBig Fish Games