Jatkoin tutustumista Mystery Case Files -etsintäpelisarjaan edeten sen kolmanteen, joulukuussa 2006 ilmestyneeseen osaan Ravenhurst. Pelisarjan sisällä Ravenhurst muodostaa oman viisiosaisen minisarjansa. Sen maailma on siis osoittautunut hedelmälliseksi sekä tarinallisesti että taloudellisesti. Mystery Case Files -pelisarjan fanien keskuudessa Ravenhurstilla on erityinen kaiku. Minutkin se voitti puolelleen, eikä aiemmin Prime Suspectia pelatessani kokema väsymys vaivannut lainkaan. Sarjan kahdesta ensimmäisestä pelistä Ravenhurstin erottaa vahva tarinallisuus, joka kokoaa pelin mekaaniset palaset yhteen ja tekee siitä mieleenpainuvan – tässä todistetaan siis hidden object -pelien siirtymää seikkailupelien puolelle. Epäilen myös Ravenhurstin aloittaneen epähuomiossa hidden object -pelien pakkomielteen lukkoihin!

Ravenhurstin toteutuksesta vastaa, kuten sarjan yhdeksästä ensimmäisestä osasta, Big Fish Gamesin oma sisäinen studio ja pelisuunnittelija Adrian Woods. Suunnitelmanani on pelata juuri nämä yhdeksän osaa ja nähdä, missä tilassa pelisarja oli, kun sen tekeminen luovutettiin kolmannelle osapuolelle. Missionani on jäljittää, milloin ja missä kohtaa hidden object -pelit menivät piloille. Oletan, että se tapahtui ennen vuotta 2012. Mystery Case Files toimii siis koko genren edustajana. Tähän mennessä olen arvioinut Samoojassa sarjan ensimmäisen osan Huntsville ja toisen osan Prime Suspects. Aivan alun perin minut ohjasi Mystery Case Files -pelisarjan pariin sen neljäs osa Madame Fate, josta olen kirjoittanut Samoojassa kolme vuotta sitten.

Täyteen tavaraa ympätty kauhujen kartano

Ravenhurstissa pelaajan oma hahmo, FBI:n agentti saa toimeksiannon itse Britannian kuningattarelta. Englannin Blackpoolissa sijaitsevasta Ravenhurstin kartanosta on kiertänyt outoja tarinoita, ja kuningatar haluaa selvittää lopullisesti sen salaisuudet saatuaan käsiinsä kartanon entisen asukkaan Emma Ravenhurstin päiväkirjan. Valtaosa päiväkirjan sivuista kuitenkin puuttuu ja kuningatar olettaa, että ne voisivat löytyä kartanon lukituista huoneista. En tiedä, mihin tällainen oletus perustuu, mutta joka tapauksessa agenttimme ryhtyy tutkimaan kartanoa huone kerrallaan.

Pelin rungon muodostaa kiinteistön pohjapiirros. Kiinteistö käsittää viisikerroksisen rakennuksen ja sen piha-alueen. Kussakin kerroksessa on 2–7 huonetta, samoin on kourallinen osioita piha-alueella. Huoneet ja pihaosiot ovat staattisia hidden object -näyttämöitä, joilta haetaan kohteita annetun sanalistan mukaisesti. Sanalistat arvotaan, mikä johtaa paitsi erilaisiin pelikertoihin myös siihen, että saman pelin aikana saatetaan hakea samoja kohteita useampaan kertaan, koska samoissa paikoissa vieraillaan toistuvasti. Mitään perustelua sanalistoille ei varsinaisesti ole, ja näin Ravenhurstissa jatkuu sama epärealistinen linja kuin sarjan kahdessa aiemmassakin osassa. Pelaaja ei koskaan löydä konkreettisesti mitään päiväkirjan sivuja, mutta kun vaadittu määrä etsittäviä kohteita on löytynyt, uusi päiväkirjan sivu, tai oikeastaan aukeama paljastuu.

Päiväkirjan kirjoittaja Emma Ravenhurst on nuori amerikkalainen nainen, joka on käynyt opettajakoulutuksen ja tullut Englantiin täynnä uteliaisuutta elämää ja maailmaa kohtaan. Päiväkirja sijoittuu vuosiin 1894–1895 ja kertoo Emman ja salaperäisen herrasmiehen Charles Dalimarin suhteesta. Emma torjuu herra Dalimarin kosinnan, mutta muuttaa kuitenkin tämän rakennuttamaan kartanoon sairastuttuaan vakavasti. Päiväkirjassa on 20 lukua.

Emman tarina on kauhutarina, pinnallinen sellainen, mutta universaalisuudessaan puhutteleva. Ravenhurstin perusteella en odottaisi tarinalle jatkoa, ja tuntuu jopa hieman yllättävältä, että jatkoa on poikinut useammankin pelin verran. Tarinan vakavuus, tai ainakin puolivakavuus, poikkeaa huomattavasti sarjan kahden ensimmäisen osan huumorista. Tarinan sijoittuminen 1800-luvun lopulle myös antaa pelille selkeän historiallisen viitekehyksen. Pelin nykyhetki on ehkä 1950-luvulla.

Ravenhurstin grafiikka on jalostuneempaa verrattuna sarjan edellisiin osiin Huntsville ja Prime Suspects ainakin sikäli, että etsimisnäkymät tuntuivat selkeämmiltä. Aivan kuin kohteet eivät olisi olleet niin pahasti päällekkäin. Sotkuisia näkymät kyllä ovat, mutta aiemmin kokemani tunnistamisongelmat olivat poissa. En tiedä, onko grafiikan tarkkuus varsinaisesti parantunut, mutta ainakin sitä on jotenkin siistitty. Kohteiden löytäminen ei tuottanut minulle juuri lainkaan vaikeuksia; tehtävä oli melkein liian helppo.

Agentin työskentely-ympäristö muodostuu grafiikan lisäksi myös äänimaailmasta. Pelin taustamusiikki on salaperäisen kuuloista, mutta en saanut siitä varsinaisesti selkoa ja se sotkeutui ympäristöääniin: ovien ja lattioiden narinaan, kissan naukaisuihin, kellon tikitykseen ja lyönteihin, aavemaiseen puheeseen ja muihin, varsin kliseisiin kauhuääniin. Kaikkiaan useita tunteja kestävän pelaamisen seurauksena äänimaailma tuli turhan tutuksi.

Lukitut ovet – tästäkö se kaikki alkoi?

Erityistä Ravenhurstissa ovat lukitut ovet tai oikeammin ovien lukkomekanismit. Herää kysymys, tästäkö hidden object -pelien pakkomielteinen suhde lukkoihin alkoi. Se on mahdollista. Ravenhurstissa lukkomekanismit eivät kuitenkaan ole vielä klisee vaan mielenkiintoinen uusi ominaisuus pelisarjassa.

Kartanon lukot ovat mitä mielikuvituksellisimpia viritelmiä. Niitä on verrattu amerikkalaisen keksijän Rube Goldbergin koneisiin. Lukkomekanismeja voi pitää minipeleinä – käsite joka vakiintui etsimispeleihin myöhemmin –, mutta Ravenhurstin yhteydessä ne ovat pelin keskeistä mekaniikkaa. Jokainen lukkomekanismi sisältää erilaisen pulmatehtävän. Pulmatehtävät ovat monivaiheisia mekaanisia toimintoja, jotka pelaajan pitää käynnistää. Vaikka ovipulmat voi ohittaa, jos ne käyvät liian vaikeiksi, Big Fish Games myy niitä varten myös strategiaopasta.

Ravenhurstin pulmat ällistyttivät minua samalla tavoin kuin Madame Faten pulmatehtävät. Ne eivät ole erityisen vaikeita eivätkä mekaanisesti erityisen hienostuneita, mutta luovia ja omalla groteskilla tavallaan yllättäviä. Juuri tällaisista minipeleistä minä pidän, aidosti yksilöllisistä. Uudemmissa hidden object -peleissä toistetaan surullisesti samoja minipelityyppejä vain pienin variaatioin. Poissa on mielikuvitus, ja pelaajasta tulee kokemustensa ohjelmoimana automaattisesti pulmia ratkova robotti.

Loppuarvio

Pelasin Ravenhurstin läpi kuudessa ja puolessa tunnissa. Pelin alussa voi valita, pelaako aikarajoitusten kanssa vai ilman. Valitsin aikarajoitukset, mutta en epäonnistunut kertaakaan. Se kertonee pelin helppoudesta tai siitä, että olin pelannut pohjalle sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Ehkä olin oppinut jotain sarjan tavasta kätkeä kohteita ja strategiani oli kehittynyt. Olin myös karaistunut pelaamaan aikarajoitusten kanssa niin, etten stressannut niistä. Mutta käytin toki vihjeitä jonkin verran, kun koin olevani jumissa.

Ravenhurst vaikuttaa airuelta ominaisuuksille, jotka ovat sittemmin vakiintuneet osaksi hidden object -pelejä – jopa siinä määrin, että niistä on tullut rappion merkki. Ravenhurst esittelee lukitut ovet ja seikkailupelimäisen tarinallisuuden, ja palapelitehtävä jatkaa minipeli-idean vahvistamista. Ravenhurstissa pelaaja ei varsinaisesti elä tarinaa itse vaan lukee sen epäsuorasti, mutta ero Mystery Case Files -pelisarjan kahteen ensimmäiseen osaan on suuri. Niiden tarinat ovat niin fragmentoituneita, ettei niitä oikein voi sanoa tarinoiksi; kyse on pikemminkin vain pelkästä rikostutkimuksesta. Ravenhurstia sen sijaan en edes luokittele dekkariksi.

Minuun Ravenhurstin vakavuus ja historiallisuus puri, vaikka kyse on tietysti kevytmielisestä kasuaalipelistä. Myös erikoiset lukkomekanismit ilahduttivat. Annan pelikokemukselleni kokonaisarvosanaksi 64 pistettä sadasta.

Saatavuus

Ravenhurst on saatavilla Windows- ja macOS-tietokoneille, ja siitä on ilmestynyt myös versio Nintendo DS -pelikonsolille.

Peli tekijöiltä: Adrian WoodsBig Fish Games