Mystery Case Files -pelisarjan kahdeksannessa ja samalla Ravenhurst-sarjan kolmannessa osassa Escape from Ravenhurst oma agenttihahmo palaa Ravenhurstin kartanoon, vaikka se on palanut poroksi. Kartanon herra, vampyyrimäinen psykopaatti Charles Dalimar on yhä voimissaan. Emma, Rose ja tämän kaksostytöt 1800-luvun lopulta ovat yhä miehen vankina, ja nyt Dalimar pumppaa paranormaalia energiaa myös muista kyläläisistä. Nyt sarjassa otetaan kaikki irti Charles Dalimarin hulluudesta. Paikoin sekä grafiikan että tehtävänannon irvokkuus sai minut voimaan jopa huonosti, mikä täytyy tulkita onnistumiseksi pelisuunnittelussa ja -toteutuksessa. Escape from Ravenhurst on hidden object -peliksi erittäin korkeatasoinen. Etsimisnäkymät, joista haetaan kohteita sanalistojen mukaan, ovat nyt väistyneet päätehtävätyyppinä ja niiden paikan ovat ottaneet muuttuvat kohteet eli morphing objects. Nyt tästä kiehtovasta tehtävätyypistä saa nauttia oikein olan takaa. Peli esittelee myös aivan uuden etsimistehtävätyypin, jossa pitää löytää ympäristöistä vastinpari pienelle kuva-aiheelle.

Alkuperäisen missioni mukaisesti, joka oli pelata Mystery Case Files -pelisarjan yhdeksän ensimmäistä osaa, jatkoin 2011 ilmestyneellä Escape from Ravenhurstilla pian 13th Skullin jälkeen. Heti alussa minulla menivät kuitenkin sukset ristiin tavaraluettelon käytön takia: olin eri mieltä siitä, mitä työkalua sopi käyttää mihinkin. Jouduin myös liian monta kertaa katsomaan läpipeluuohjeesta, mitä seuraavaksi kuului tehdä. Väsyneenä ja turhautuneena laitoin pelin hyllylle ja poikkesin Kirjallisen suunnistajan puolelle arviomaan muutaman Spring Thing -kirjoituskilpailun teoksen. Kuten Samoojan postausvirrasta huomaa, otin väliin vielä toisen pelinkin – eräänlaisena aasinsiltana, sillä sekin lankeaa luokkaan etsintäpelit. Näin olin saanut kerättyä riittävästi voimia jatkaakseni ja hyvä kun jatkoin, sillä peli ja pelikokemus paranivat ihan oleellisesti.

Päävastuun Escape from Ravenhurstin suunnittelusta on kantanut Adrian Woods, joka vastaa kaikkien sarjan yhdeksän ensimmäisen osan suunnittelusta. Yhdeksän ensimmäistä osaa ovat myös Big Fish Gamesin sisäisen pelistudion luomuksia, jonka jälkeen tekovastuu siirtyi firman ulkopuolelle. Olen vaikuttunut Adrian Woodsin kekseliäisyydestä ja hyvästä pelitajusta. Vaikka olen surkutellut sitä, miten hidden object -peleistä tuli huonoja seikkailupelejä, on myönnettävä, että Woods on siltikin soveltanut etsimisen ideaa luovasti ja tuonut peli peliltä sarjaan aina jotain uutta.

Epärealistisuus on korjattu paranormaalilla ja kas, se toimii

Englannin Blackpoolissa kuohuu taas ja salainen agenttimme saa nimettömän kirjeen, jossa hänet haastetaan palaamaan takaisin. Ravenhurstin palaneen kartanon rauniot kuhisevat kummituksia, jotka varoittavat agenttia etenemästä ja kehottavat häntä kääntymään pois. Samaan aikaan kummitukset kuitenkin auttavat agenttia etenemään, mikä on pienoinen ristiriita pelissä.

Aiempia pelisarjan pelejä vaivaavat totaalisen perusteettomat sanalistat, joiden mukaan kohteita haetaan. Escape from Ravenhurstissa ongelma on ratkaistu, mutta sitä ei ole ratkaistu lisäämällä realismia vaan keksimällä uusi fantastinen konstruktio. Nyt haetaan muuttuvia kohteita (morphing objects). Agentin vanha ystävä, Emma-vainaa, antaa hänelle medaljongin, joka singahtaa auki, kun muuttuvia kohteita on näköpiirissä. Medaljonki näyttää muuttuvien kohteiden lukumäärän käsillä olevassa näkymässä, ja pelaajan tehtävänä on tunnistaa ne kaikki.

Tarinan mukaan muuttuvat kohteet toimivat yhdyssiteenä agentin ja aaveiden välillä; ne ovat siis jonkinlainen paranormaali linkki. Kun kaikki muuttuvat kohteet on löydetty, aaveet ovat keränneet tarpeeksi energiaa (?) tai yhdysside aaveiden ja agentin välillä on riittävän vahva, jotta aaveet voivat osoittaa agentille tavallisen esineen, jota tämä tulee tarvitsemaan. Aaveiden osoittama esine siis poimitaan tavaraluetteloon.

No, muuttuvat kohteet ovat toki aavemaisia ja niillä voi arvella olevan yhteys aaveisiin. Nyt ei kuitenkaan haittaa, vaikka haettavat kohteet ovat mitä sattuu eivätkä liity tutkittavaan tapaukseen. Nerokasta, ja Big Fish Gamesilla oltiin varmasti pantu merkille, että pelaajat tykkäävät muuttuvista kohteista. Ne vaativat ihan omanlaistaan etsivää katsetta. Escape from Ravenhurstissa muuttuvia kohteita on monenlaisia ja muuttumisen tapoja myös. Hienovaraisimpia muutoksia oli vaikea havaita, ja niissä oli minulle sopivasti haastetta.

Charles Dalimarin maanalainen helvetti

Makaaberisti Charles Dalimar on valmistellut agentille haudan, jonka tämä itse kaivaa auki. Maan alle painuminen oli minulle käännekohta, joka muutti suhteen peliin. Alun kangertelun jälkeen pelistä tuli nyt kiinnostava. Jälleen Charles Dalimar on käyttänyt mielikuvitustaan ja hämmästyttäviä lavastus- ja insinööritaitojaan rakentaakseen maanalaisen maailman.

Agentti putoaa risteyksenä toimivaan tilaan, josta käsin hän siirtyy pelimaailman eri osiin. Dalimar on luonut kultaiset ovet, jotka avaamalla agentti pääsee tai pikemminkin joutuu elämään miehen elämän uudelleen synnyinsairaalasta lapsuudenkodin kautta mielisairaalaan. Dalimarin näkemys oman elämänsä vaiheista on karmiva. Tavallaan hän selittää agentille oman hulluutensa syyn.

Agentti vaeltaa autiossa maailmassa, jossa ihmisiä näyttelevät mekaaniset nuket. Ne ovat rumia, ja kaikkea leimaa mädäntyneisyys, likaisuus, sotkuisuus ja laiminlyönti. Verrattuna sarjan aiempiin osiin pelin grafiikka hyötyy suuremmasta resoluutiosta: kaikki on tarkempaa ja sumuisuus on lähes kokonaan poissa.

Myös äänet ovat korkealaatuisia. Musiikki ei nousut omassa pelikokemuksessani merkittävään osaan, mutta ääniefektit ja äänimaisemat tukivat grafiikkaa ja yhdessä ne loivat vahvan tunnelman. Tunsin olevani sisällä Dalimarin luomuksessa. Pelin neljä aavetta, Dalimar sekä Viktor, tämän poika, ovat ihmis- ja ääninäyteltyjä. Dalimarin esittäjä pääsee todella loistamaan mielipuolen roolissaan.

Agentti oli minusta hurjan rohkea jatkaessaan eteenpäin, vaikka hän huomasi itse tulleensa Dalimarin pakkomielteeksi. Pelaajana asennoituminen on tietysti ambivalenttia: totta kai halusin nähdä kaiken loppuun asti, vaikka tuntemukset olivat epämiellyttäviä. Pelisarja antaa ymmärtää, että agentti on nainen, mutta tiedän, että sarjan myöhemmässä osassa tämä oletus rikotaan. Arvatenkin pelaajat eivät ole pitäneet siitä.

Tehtäviä moneen lähtöön

Escape from Ravenhurst esittelee pelisarjassa aivan uuden etsimistavan. Aiemmin mainitussa maanalaisessa risteyksessä olevissa kultaisissa ovissa on tuplalukko tai oikeastaan lukitus on jopa seitsemänvaiheinen. Ensin lukko avataan kultaisella avaimella, joka on pelimaailmasta löytyvä konkreettinen tavaraluettelon tavara. Silloin ovesta lävähtää esiin kuusi kuvalätkää, jotka nekin ovat tavaraluetteloon poimittavia tavaroita. Kussakin kuvalätkässä on jokin pelimaailmasta löytyvä yksityiskohta. Kun pelaaja tunnistaa paikan, mistä kuvalätkän yksityiskohta on, lätkä sovitetaan vastineensa päälle, jolloin lätkä "aktivoituu". Lätkien sovittaminen ei aina ole suoraviivaista, vaan se voi sisältää jopa pulmatehtävän. Aktivoidut lätkät palautetaan oveen, jolloin se avautuu täydellisesti. Tämä tehtävätyyppi hyödyntää hienosti pelin grafiikkaa ja kannustaa pelaajaa katsomaan sitä tarkemmin.

Varsinaiset minipelit, joita Escape from Ravenhurstissa on monenlaisia, olivat mielestäni haastavia. Usein ne pyörivät numeroiden ympärillä ja vaativat laskemista, päättelyä tai ihan vain muistamista. Joukkoon mahtuu sanalistan perusteella haettava kuvakin, mikä oli minulle ilahduttava yllätys varsinkin sen poikkeavan graafisen ilmeen takia. Erityisen haasteen minipeleihin tuo se, että osassa niistä ratkaisu on pelikohtaisesti arvottu. Silloin läpipeluuohjetta ei voi soveltaa ihan suoraan. Minipelit voi kyllä hypätä yli, jos ne tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai työläiltä.

En muista pelanneeni mitään tarkkaan ottaen samanlaisia minipelejä aiemmin. Kuten edeltävissäkin sarjan peleissä, vuoto mennennee joka tapauksessa siihen suuntaan, että myöhemmät hidden object -pelit ovat kopioineet ideoita Escape from Ravenhurstista. Minipelit ovat graafisesti hienoja ja samalla tavalla vinksahtaneita kuin muukin pelimaailma, ja ne kuvastavat Charles Dalimarin mieltä.

Loppuarvio

Läpipeluu kesti minulla seitsemän tuntia. Se ei ollut yhtään liikaa eikä liian vähän. Pelasin Escape from Ravenhurstin keräilyversiota, mutta siitä on myös saatavilla perusversio ilman strategiaopasta. Strategiaopas sisältää kuvitetun läpipeluuohjeen. Vaikeimmissa pulmatehtävissä koin jopa ohjeen tulkitsemisen haastavaksi. Arvioni mukaan se ei ollut pelisuunnittelun huonoutta vaan pelaajan. Koin hyödylliseksi pelin ulkopuoliset muistiinpanovälineet mukaan lukien kuvaruutukaappaukset. Numerosarjat ja muutamat muut mekaaniset koodit ja ratkaisut olivat liian pitkiä tai monivaiheisia selvitäkseni niistä pelkän muistin varassa.

Kaiken kaikkiaan minun tekee mieli sanoa Escape from Ravenhurstia jopa loistokkaaksi. Olen siitä hieman yllättynyt, mutta ilmeisesti Dalimarin vinksahtaneen mielen luovuus vetosi minuun. Pulmatehtävät olivat todellisia pulmia ja ne myös tuntuivat uniikeilta. Mikä hienointa, myös tavaraluettelon käytössä pilkahteli luovuus, vaikka toki rautakanget, ruuvimeisselit, hakut, leikkurit ja ne iänikuiset avaimet hallitsivat valikoimaa.

Annan pelikokemukselleni kokonaisarvosanaksi 74 pistettä sadasta ja vielä plussan päälle.

Saatavuus

Mystery Case Files: Escape From Ravenhurst on saatavilla Windows-, macOS ja iOS-käyttöjärjestelmille.

Peli tekijöiltä: Adrian WoodsBig Fish Games