1997 ilmestynyt The Last Express on aivan erityinen seikkailupeli. Siinä on useita poikkeuksellisia elementtejä, joiden yhteisvaikutuksesta syntyy kiehtova ja mieleenpainuva pelikokemus. Pelikonventioiden rikkominen on kuitenkin aina riski. Toiset pelaajat ylistävät The Last Expressiä, toiset se on turhauttanut. Itse koin, että piti nähdä tietyn kynnyksen yli kyetäkseen arvostamaan sitä.

Kovan onnen peli

Pelin suunnitellut, 1964 syntynyt Jordan Mechner tunnetaan myös Prince of Persia -pelisarjasta. Hän on paitsi pelisuunnittelija, myös kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvantekijä.

The Last Express -epookkiseikkailua tehtiin peräti viiden vuoden ajan reilun viiden miljoonan dollarin budjetilla. 1990-luvun puolivälin tuotannoksi se oli iso, ja sitä voisi pitää eräänlaisena multimedian huipennuksena. Ilmestyessään se sai erittäin hyvän vastaanoton kriitikoilta, mutta myynnillisesti se floppasi saman tien. Vaikka julkaisijat olivat kilpailleet oikeuksista kovasti, ne vetäytyivät yksi toisensa jälkeen ja pelin markkinointi jäi todella vähäiseksi. Kolme CD:tä käsittävät pelipaketit oli myyty vuodessa loppuun eikä uusintapainosta tehty. Myös Mechnerin perustama, parhaimmillaan 60 henkilöä työllistänyt Smoking Car Productions -pelistudio lopetti toimintansa siihen.

The Last Express on kuitenkin säilyttänyt maineensa, ja kun peli on sittemmin julkaistu ladattavassa muodossa, ovat yhä uudet seikkailupelaajat löytäneet sen. Nykyisin se on saatavilla monelle alustalle.

Korkeajännitteinen asetelma

The Last Expressissä pelaaja ohjaa nuorta pakosalla olevaa amerikkalaislääkäriä, Robert Cathiä. Hänen hämäräkauppoja junaileva ystävänsä on pyytänyt apua ja vihjannut löytäneensä jotain Cathiä kiinnostavaa. Miehet ovat sopineet tapaavansa Idän pikajunassa, ja Cath nousee siihen viime hetkellä, kun juna on jo vauhdissa. Heti alkuun Cath löytää ystävänsä surmattuna. Sormi ei saa mennä järkytyksenkään hetkellä suuhun, vaan on toimittava nopeasti, jotta ei tulisi poliisin pidättämäksi. Pelaajan täytyy aikailematta omaksua Cathin viileä ja älykäs olemus.

Tästä telegrammista seikkailu alkaa.

Legendaarinen Idän pikajuna kulki Pariisin ja Konstantinopolin väliä vuodesta 1883 aina vuoteen 1977 asti, maailmansotien aiheuttamia keskeytyksiä lukuun ottamatta. Pelissä eletään vuotta 1914 ja ollaan aivan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Pelin juna on pienintä piirtoa myöten mahdollisimman historiallinen, mukaan lukien sen eri kansallisuuksia edustavat matkustajat sekä henkilökunta.

Koska matkustajat edustavat eri kansallisuuksia, eri kielet tuovat peliin erityisen lisänsä. Tarina, henkilöt ja grafiikka luovat hienon tunnelman, joka tiivistyy seitsemän vaunua käsittävässä pelimaailmassa. The Last Expressissä on voimaa, joka todella vetää mukaansa, ellei pelaaja kompastu omiin petettyihin odotuksiinsa siitä, millainen seikkailupelin kuuluisi olla.

Keskeistä pelissä on toisten henkilöiden syrjästä ja salaa kuuntelu. Cath ymmärtää venäjää, mistä kertoo alhaalla näkyvä tekstitys. Englanninkielisiä keskusteluja ei ole tekstitetty.

Junaan kätkeytyy tikittävä aikapommi jos parikin, myös kirjaimellisesti. 30 tekoälyn ohjaamaa henkilöä käsittävät muun muassa saksalaisen asekauppiaan, serbialaisia vapaustaistelijoita, venäläisen anarkistin, salaisen agentin ja arabialaisen taidetta ja antiikkia keräilevän prinssin. Henkilöt ja juoni muodostavat melkoisen kudelman, jossa pelaajalla on todellakin selvittämistä. Ei ainoastaan ensi alkuun, vaan myös pitemmän päälle The Last Express on hämmentävä. Se voi vaatia useita pelikertoja ja uudelleen yrittämisiä paitsi lopullisen tehtävän onnistuneeksi suorittamiseksi, myös ylipäänsä sen ymmärtämiseksi, mistä on kyse.

Kello käy kohtalokkaasti

The Last Express on erikoinen point-and-click-seikkailupeli reaaliaikaisuutensa vuoksi. Pelin aika kulkee kertoimella kuusi. Laakereilla ei saa levätä. Seikkailupeleissä saa yleensä keskittyä ympäristön tutkimiseen niin kauaksi aikaa kuin haluaa, mutta The Last Expressissä on aina vaarana menettää keskeisiä tapahtumia, jos ei pysy liikkeellä. Silti reaaliaikaisuudesta seuraa myös joutohetkiä ja kärsivällisyys on ylipäänsäkin valttia. Pelin erikoisuuksiin kuuluu 20 minuuttia kestävä konsertti.

Reaaliaikaisuus on koettu turhauttavana, koska onnistunut pelaaminen vaatii, että on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Apuja tähän ei juuri anneta. Pelaajan pitää sekä vaellella junassa edestakaisin että osata päätellä, ketä henkilöä kannattaisi seurata – tai tälle pelille ominaisesti kuunnella salaa. Tämä yhdistettynä siihen, ettei pelitilanteita varsinaisesti voi tallentaa, aiheuttaa tarpeen pelata peli tietyiltä kohdin ja joskus kokonaisuudessaankin toistuvasti yhä uudelleen. Epäonnistumisen riski on hyvin suuri.

Pelissä on muutamia yksinkertaisia mutta fataalisia tappelutilanteita.

Kerrotaan, että erilaisia loppuvaihtoehtoja on peräti 35, joista vain neljä on onnekkaita ja niistäkin vain yksi varsinaisesti onnistunut. Koska pelihahmoja ohjaa tekoäly, johon pelaajan toiminta myös vaikuttaa, eivät pelikerrat avaudu koskaan täsmälleen samanlaisina. Yleensähän seikkailupelit ovat lineaarisia ja ne vastaavat pelaajalle aina samalla tavoin. Myös tämä nostaa The Last Expressin vaikeustasoa.

Hienolta näyttää

The Last Expressin grafiikka mukailee 1900-luvun alun art noveau -tyyliä. Se on tehty rotoskooppaus-tekniikalla. Eläviä, hahmon mukaisesti puvustettuja ja maskeerattuja näyttelijöitä kuvattiin ensin filmille. He kävivät läpi kaikki pelissä tarvitut liikkeet ja asennot. Sen jälkeen filmiltä valittiin yksittäisiä ruutuja, joista poistettiin värit. Tämän jälkeen tietokoneohjelma piirsi ääriviivat ja kuvat väritettiin käsin. Tulos on melko erikoinen ja upea. Animaatiot ovat katkonaisia, mutta se ei tunnu rajoitukselta vaan tyylikeinolta.

Junavaunujen vuoksi tuotantoryhmä jopa haki käsiinsä tuolta ajalta peräisin olevan aidon puisen makuuvaunun, joka saattoi hyvinkin olla viimeinen jäljellä oleva.

Vaikeus ja pelattavuus

Pelikokemus oli minulle erikoinen ja haastava. Ajattelen, että pelaajalle annettuja vihjeitä olisi pitänyt olla enemmän. Myös pysäkkejä, joihin voi kelata takaisin, olisi saanut olla enemmän: Münchenin ja Wienin väli osoittautui kovin pitkäksi. Jouduin palaamaan liian usein liian kauas taaksepäin. Ja myönnettäköön: turvauduin läpipeluuohjeisiin.

Kartalla näkyvät punaiset jalokivet tarkoittavat pysäkkejä, joihin peruuttamalla voi palauttaa aiemman pelitilanteen. Omia tallennuksia ei voi tehdä.

Pelihahmon ohjaaminen tapahtuu enimmäkseen ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Elokuvallisissa jaksoissa, joissa pelihahmoa ei voi ohjata, näkökulma siirtyy hänen ulkopuolelleen. Pelaajalla on tavaraluettelo, jonka käyttäminen oli vähän kömpelöä, mutta kuitenkin yksinkertaista.

En itse pidä ensimmäisen persoonan näkökulmasta peleissä, ja koin pelihahmon ohjaamisen nytkin hankalaksi. Kaksi makuuvaunua näyttivät hämmentävän samanlaisilta, ja tietääkseen hytin numeron oli käännyttävä suoraan sitä kohti. Tavaravaunun puolella pyörin toistuvasti eksyksissä. Kaiken lisäksi peli pyöräytti usein hahmon automaattisesti oudolla tavalla nurin päin.

Makuuvaunu. Näitä kapeita käytäviä kuljetaan paljon.

Loppuarvio

Yhtäältä pidän The Last Expressiä epäonnistuneena yrityksenä tehdä seikkailupeli "toisin". Toisaalta se on varmasti kaikkien aikojen mieleenpainuvimpia ja "mieltä vaivaavimpia" pelikokemuksia. Jordan Mechner on sanonut, ettei kadu mitään. Kunnioitan hänen asennettaan. The Last Expressillä on oma erityinen paikkansa seikkailupelien historiassa. Ristiriitaisin tuntein annan sille yleisarvioksi 74 pistettä sadasta.

Saatavuus

The Last Express on saatavilla Windows- ja Mac OS X -tietokoneille sekä iOS- ja Android-laitteille.

Peli tekijöiltä: Jordan MechnerSmoking Car Productions