Niin se aika rientää: kirjoitin Samoojassa sarjaksi kehkeytyneestä The Black Mirror -seikkailupelistä jo seitsemän vuotta sitten. En ole sitä unohtanut, koska jemmasin jossain vaiheessa jatko-osat 2 ja 3 totisena aikeenani pelata ne, mutta kun aloitin Black Mirror 2:n, se ei jotenkin sytyttänyt ja jäi sikseen. Nyt monen vuoden jälkeen palasin siihen uudelleen ja kannustin itseäni katsomaan tarinan loppuun asti – paino sanalla "tarinan". Aivan kuten sarjan ensimmäisessä osassa, tarina on sen vahvin ja mieleenpainuvin elementti. Black Mirror 2 myös petraa edeltäjäänsä nähden audiovisuaalisesti, pelillisesti ja käytettävyydeltään samalla, kun se huolehtii sukulaisuuden säilyttämisestä.

Hieman yllättyneenä totesin antaneeni Black Mirror 1:lle 70 pistettä sadasta, mikä tarkoittaa, että todella pidin siitä. Blogikirjoitus kuitenkin löytää siitä vaikka mitä moitittavaa, mikä äkkipäätä tuntuu ristiriitaiselta, mutta ilmeisesti pidin sitä sympaattisena ja sen tarinaa vaikuttavana. Black Mirror 1:stä vastasi pieni viisihenkinen tsekkistudio, mutta Black Mirror 2:n ja 3:n on tehnyt isompi saksalaisstudio Cranberry Production. Sekin tosin on sittemmin sammunut tai fuusioitunut. Suuremmat resurssit joka tapauksessa näkyvät tuotannossa. Peli ei ole ollenkaan hullumpi edes nykystandardeilla, vaikka se on tehty 13 vuotta sitten.

Sarjaan on ilmestynyt myös neljäs osa kolmannen pelistudion tekemänä vuonna 2017, mutta se ei varsinaisesti jatka tarinaa vaan on ennemmin spin-off. Kyse on kyllä edelleen Gordonin suvusta, ja siinä matkustetaan Skotlantiin ja vuoteen 1926.

Läpeensä draamaa ja puoliksi kauhupeli

Black Mirror 2 sijoittuu 12 vuotta ensimmäisen osan jälkeen vuoteen 1993. 12 vuotta on sarjassa toistuva luku, sillä Gordonin suvun kirous vaikuttaa aktivoituvan aina 12 vuoden välein. Tällä kertaa pelaaja heitetään Yhdysvaltoihin, Mainen osavaltioon, ja hänelle annetaan nuoren opiskelijapojan Darren Michaelsin rooli. Kaukana on synkkä englantilaislinna ja keskiaikaiset puitteet. Biddeford on pittoreski rantakaupunki, joka houkuttelee turisteja luonnollaan. Tämä maiseman- ja roolinvaihdos ilmeisesti latisti pelihaluni alun perin, ja totta kyllä nytkin jouduin pitkään vain elämään toivossa, että palattaisiin rapakon taakse ja "päästäisiin asiaan". Darren nimittäin on totaalisen tietämätön mistään okkultistisesta, eikä pelin alkupuoli tunnu yhtään kauhupeliltä.

Puolet pelistä viihdytään Amerikassa, missä Darren hoitelee juoksupojan hommia. Hän on kesätöissä valokuvaamossa, jonka yrittäjä on ytimekkäästi sanottuna inhottava sika. Ei Darrenkaan mikään enkeli ole, sillä hänen ajattelunsa on kriittistä ja hän ryhtyy naljailemaan yhdelle jos toisellekin hahmolle. Hahmot vastaavat naljailuun samalla mitalla, mikä tasaa punnukset, mutta Darrenin naljailu yhdistyneenä hänen ääneensä vieroitti minua. Omalla tavallaan Darren rinnastuu Black Mirror 1:n Samuel Gordoniin, jota kuvasin nukkemaiseksi ja mahdottomaksi samastua. Lopulta Darren kuitenkin voitti minut puolelleen, sillä aloin toivoa parasta ja pelätä pahinta hänen puolestaan.

Darren on terveellä järjellä ja realismilla varustettu fysiikan opiskelija, joka on vakuuttunut, että mitään kirouksia ei ole olemassa ja että painajaismaiset näyt, joita hän on alkanut kokea, kertovat väsymyksestä tai pahimmillaankin mielenterveysongelmista. Darren säilyttää pelin loppuun asti tämän näkemyksen, vaikka pelaajakin näkee, ettei pelkällä suggestiolla ja uskomalla voi saada kaikkea sitä aikaan.

Black Mirror 2 on monikäänteinen trilleri, joka riepottelee Darrenia emotionaalisesti ja fyysisesti. Voi sanoa, että alussa hän ei tiedä mistään mitään, mutta pikkuhiljaa yksinhuoltajaäidin salaisuudet paljastuvat paljastaakseen taas lisää ja Darrenin elämä mullistuu perinpohjin. Pelaajana minut laitettiin uskomaan ja spekuloimaan ja sitten käänteiden kautta onnistuttiin yllättämään. Uuh, vieläkin tunnen pelin loppuhuipennuksen aiheuttamia kylmiä väreitä. Darrenilla on jatko-osassa, Black Mirror 3:ssa, edessään valtava haaste.

Paljon tutkittavaa ja tekemistä

Black Mirror 2 päättyy cliffhangeriin, mutta peli tuntuu silti itsessään kokonaiselta. Peliaikaa minulle kertyi yli 16 tuntia. Pelin voi varmaan pelata läpi nopeamminkin, mutta en kiirehtinyt vaan kuuntelin/luin melko huolellisesti kaiken tarjolla olevan. Kuten Black Mirror 1:ssä, katsottavaa riittää. Näkymissä olevista kohteista on kaksi, joskus kolmekin erillistä kuvaustekstiä, ja keskustelua henkilöiden kanssa on paljon. Black Mirror 2 on jaettu kuuteen lukuun.

Ympäristössä olevien esineiden poimimisessa tai mekanismien käyttämisessä on omat kommervenkkinsä. Darrenin esimerkiksi täytyy katsoa kohdetta ensin, usein kaksikin kertaa, ennen kuin hän voi ottaa sen tai käyttää sitä. Pääsääntöisesti, mutta ei aina, Darren voi poimia esineitä ennen kuin tietää tai pelaaja tietää niitä tarvitsevansa. Tämä on seikkailupeleissä yleinen käytäntö, ja se voi johtaa aikamoiseen hamstraamiseen. Black Mirror 2:ssakin tavaraluettelo venyi paikoin melko pitkäksi ja kesti kauan, ennen kuin poimittuja esineitä pääsi käyttämään jossain. Välilyöntiä painamalla saa tietää kaikki paikassa olevat katsottavat kohteet, mikä on kätevää, ja käytin sitä vakiosti.

Useimmiten en ajattele asiaa pelatessani seikkailupelejä, mutta Black Mirror 2:ssa koin olevani näpistelijä. Tunnetta vahvisti se, että Darrenin piti toistuvasti saada kiinnitettyä jonkun henkilön huomio muualle ottaakseen jotain tai mennäkseen jonnekin. Hän rikkoi sääntöjä, huiputti ja teki omaa rikostutkintaa poliisin ohi. Poliisin rooli tarinassa jäi aukkoiseksi ja vaivasi minua hieman.

Tavaraluettelo sisältää kartan sekä Biddefordista että Willow Creekistä, ja ne on naamioitu postikortiksi ja turisteille tarkoitetuksi kartaksi. Kartalla olevan kohteen klikkaaminen toimii oikotienä sinne. Kartalle oli Biddefordissa käyttöä, mutta Willow Creekissä hyvin rajallisesti, koska suurin osa kohteista oli aina lukittuna. Peliosuus Englannissa ja Walesissa olikin lineaarisempi eli siellä Darrennilla ei ollut käsillä useampia tehtäviä yhtä aikaa.

Darren pitää muistikirjaa, johon tallentuu paitsi päiväkirjamaisia ajatuksia myös tehtävät. Koin muistikirjan hyvin sotkuiseksi. Ehkä luonnosmainen ja pelkistetty muistikirja on realistinen, mutta aivan liian samannäköiset sivut tuottivat minulle tunteen tiedon hukkumisesta ja sivunumerotkin puuttuvat. Muistikirjassa on kyllä oikotiet viimeisimpään kirjaukseen ja tehtävään, mutta välillä tuli tarve selata sitä. Ehkä olen tullut hemmotelluksi hidden object -pelien graafisesti upeilla päiväkirjoilla ja strategiaoppailla, mutta en ole kokenut niitä myöskään sekaviksi, vaan oleellinen tieto, niin ajankohtainen kuin mennytkin, on ollut helposti löydettävissä eivätkä suoritetut tehtävät ole sekoittuneet uusiin. Samaa ei voi sanoa Black Mirror 2:n muistikirjasta.

Pelin alussa voi valita helpon tai normaalin vaikeustason. Helppo tarkoittaa, että muistikirja sisältää lisäohjeita tehtävien suorittamiseksi ja että minipulmatehtävät voi ohittaa. Lisäohjeet eivät tarkoita varsinaisia läpipeluuohjeita ja halutessaan ne voi pitää piilossa. Minipulmatehtäviä on kohtuullisesti. Ne ovat aika pelkistettyjä tai ainakin karun näköisiä, esimerkiksi ja enimmäkseen erilaisia lukkomekanismeja, jotka on tarkoitus murtaa. En ole minipulmatehtävien suuri ystävä ja käytin useammin kuin kerran mahdollisuutta ohittaa ne. Se kertoo paitsi pelaajan laiskuudesta myös ongelmista minipelien käytettävyydessä ja puutteellisista ohjeista.

Black Mirror 2:ssa voi kuolla, mutta juuri ennen kuoleman mahdollisuutta peli tekee automaattisen tallennuksen, joten yrittää voi uudelleen eikä manuaalisista tallennuksista tarvitse kantaa jatkuvasti huolta. Peli tekee automaattisia tallennuksia myös tietyissä avainkohdissa.

Pelin ulkopuoliset muistiinpanot olivat minulle tarpeen parissa kohtaa.

Hienot taustat mutta kankeat hahmot ja turhankin täyteläinen äänimaailma

Vaikka pelin alkupuolella olin pettynyt miljööseen, miellytti se kuitenkin silmääni, eikä Black Mirror 2:n ympäristögrafiikoita voi moittia. Tyylinä on tyylitelty realismi, grafiikka on pehmeää ja vähän makeisen tai leivoksen kaltaista, ei kuitenkaan liian makeaa. Valo-olot vaihtelevat ja vaihtuvaa säätilaakin on simuloitu mukavasti. Kun Darren matkusti Englantiin, minulla oli voimakas dejavu-kokemus aivan kuin olisin pelannut saman jo aiemmin, mutta sen täytyy johtua siitä, että pelissä vieraillaan samoissa paikoissa kuin Black Mirror 1:ssä. Erilaisia paikkoja on paljon ja yksityiskohtaisuudessa vallitsee hyvä tasapaino. Näkökulma ja "kameran" etäisyys vaihtelee, mikä tekee taustagrafiikasta dynaamisen, vaikka se ei olekaan 3D:tä. Ihmishahmot sen sijaan ovat 3D:tä mutta kankeahkoja, ja varsinkin Darrenin liikkumisen jäykkyys vaivasi minua.

Pelin taustamusiikki tuntui minusta sopimattomalta. Se on klassistyylistä piano- ja jousimusiikkia, jota on höystetty modernimmilla kauhu- ja mysteerielementeillä. Pidin siitä sinänsä, mutta minusta se ei sopinut Darrenille ollenkaan eikä se sopinut kovin hyvin Maineen. Toisaalta, jos musiikki olisi Darrenin mukaista, se olisi jotain vaihtoehtorockia, enkä ole ollenkaan varma, että pelaajana olisin jaksanut kuunnella sitä pitkään.

Ympäristöäänet ovat korostuneita. Ympäristöäänet noin yleensä ovat minusta kiva juttu, mutta Black Mirror 2:ssa minulla oli vaikeuksia säätää eri äänielementtien tasoja. Oletuksena musiikki ja ympäristöäänet olivat aivan liian isolla ja puhe peittyi niiden alle. Vaikka alensin niiden tasoja ja pidin puheen 100 %:ssa, puhe jäi siltikin liian vaisuksi.

Huomioni kiinnittyi siihen, että Darren ajatteli ääneen. Koska ajateltavaa riitti – tutkin siis kaiken mahdollisen – puhetta oli todella paljon. Darren puhuu Bostonin alueen aksentilla. En sanoisi, että se oli epämiellyttävää, saati epäselvää, mutta Darrenin äänensävy ei ollut niitä mukavimpia. Ehkä se kuitenkin sopii hänelle ja peliin, sillä myös Black Mirror 1:n päähenkilö Samuel herätti ristiriitaisia tunteita, eikä vain minussa vaan ilmeisesti yleisestikin pelaajissa.

Pelin laaja henkilökaarti ansaitsee maininnan. Niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin persoonallisuuksia ja draamaa riittää, mikä omalta osaltaan lisää tarinan monipolvisuutta. Kukaan ei ole enkeli ja helppo pidettävä. Pelissä esiintyy kehitysvammainen henkilö keskeisessä roolissa, mikä ei todellakaan ole yleistä ja ansaitsee kunniamaininnan. Siinä on myös lempeän naiivi skitsofreenikko. Heidän kanssaan puhuessaan Darren ei ole sarkastinen. Kaikki hahmot ovat yksilöllisesti ääninäyteltyjä.

Loppuarvio

Cranberry Production on kohdellut Black Mirror 1:tä kunnioittavasti ja tehnyt siihen sopivan jatko-osan. En tiedä, olivatko jatko-osat lainkaan alkuperäisen studion, Future Gamesin, suunnitelmissa, mutta Black Mirror 2 jatkaa tarua uskottavasti. Sen tarina ja grafiikka kietoutuu monilla tavoilla edeltävään, ja myös käyttöliittymässä tai pelitavassa on yhtäläisyyttä, tosin paranneltuna. Black Mirror 2 on ihan kelvollinen point-and-click-seikkailupeli. Minua alun juoksupojan hommat eivät innostaneet ja Darrenin hahmo vaati sulattelua, mutta pelin jälkipuolisko oli sinnittelyn arvoinen. Annan pelikokemukselleni kokonaisarvosanaksi 68 pistettä sadasta.

Saatavuus

Black Mirror 2 on saatavilla Windowsille GOG.comista ja Steamistä.

Peli tekijöiltä: Cranberry Production